Oppilashuoltotyötä pitää kehittää, ei rikkoa

Hannu Haikonen kritisoi blogissaan mielipidekirjoitustani siitä, ettei valinnanvapaus sovi kouluterveydenhuoltoon. Hän kuvaa ansiokkaasti nykyisen oppilashuoltotyön ongelmakohtia, mutta johtopäätöksistä olen monessa kohtaa eri mieltä.

Toisin kuin Haikonen tulkitsee, en ole väittänyt oppilashuollon toimivan aina kuin ”hammaspyörillä naksutteleva kone”. Haikosen kuvaama ”juokseminen, törmäily, tulipalojen sammuttaminen ja vaillinaisuus” on minulle varsin tuttua oppilashuollon ja koko kouluyhteisön todellisuutta. Haikosen ratkaisu tähän on se, että ”huolen kartoitus [aloitetaan] lapsesta”, ei ”järjestelmästä”.

Kuitenkaan lasta ei voi irrottaa kouluyhteisöstä, oli koulun toiminta kuinka epätäydellistä tahansa. Joskus, esimerkiksi vaikeissa kiusaamistilanteissa, kouluyhteisö voi olla lapsen ongelmien aiheuttaja. Silloinkin, kun lapsen haasteet johtuvat vaikkapa kotioloista, koulun aikuiset voivat toiminnallaan joko auttaa tai pahentaa lapsen vointia. Vaikka lapsi saisi tukea koulun ulkopuolelta, koulun sisällä on mietittävä, miten esimerkiksi käytöksen pulmiin tai vetäytymiseen vastataan luokassa ja välitunneilla. Törmäily ja tulipalojen sammuttelu ei vähene sillä, että koulun sisältä poistetaan ne aikuiset, joiden tehtävä on tuoda terveydenhuollon osaamista arjen suunnittelun tueksi. En kanna huolta järjestelmästä sen itsensä takia vaan järjestelmän edellytyksistä tukea lasta.

En tunnista Haikosen kuvaamaa koulujen yhteistyöhaluttomuutta ulkopuolisten ammattilaisten kanssa. Koulupsykologina tapaan jatkuvasti perheneuvolan, lastensuojelun ja erikoissairaanhoidon työntekijöitä sekä yksityisiä terapeutteja ja psykologeja. En tiedä yhtään tilannetta, jossa koulu olisi kieltäytynyt neuvottelemasta ulkopuolisen asiantuntijan kanssa silloin, kun kyse on koulun oppilaan auttamisesta.

Haikonen kuvaa oivaltavasti sitä, miten koulun sisällä kuva oppilaasta voi värittyä ja perheneuvolassa sama lapsi voidaan nähdä aivan eri tavoin. Tunnistan Haikosen kokemuksen, että vuoropuhelu koulun aikuisten ja koulun ulkopuolisten ammattilaisten välillä voi avata kummillekin uusia näkökulmia. Toisaalta yksittäinen kouluneuvottelu jää helposti sanahelinäksi eikä johda konkreettisiin muutoksiin. Jos kouluyhteisön tapaa toimia lapsen kanssa halutaan muuttaa, tarvitaan pitkäjänteistä työtä koulun jokapäiväisessä arjessa. Oppilashuollon ja kouluterveydenhuollon työntekijät voivat toimia eräänlaisina tulkkeina, jotka toisaalta ymmärtävät koulun ulkopuolisten ammattilaisten kieltä, toisaalta tuntevat koulun toimintakulttuurin ja ovat muodostaneet luottamussuhteen opettajiin.

Koulun ulkopuoliset yhteistyötahot eivät mielestäni ole uhka oppilashuollolle, mutta oppilashuollon omien rakenteiden purkaminen on. Vaikeissa tilanteissa tarvitaan sekä koulun ulkopuolisia ammattiauttajia että toimivaa moniammatillista yhteistyötä koulun sisällä, ja kummallakin on oma tärkeä roolinsa. Helppoa oppilashuollollinen työ koulun sisällä ei ole eikä usein onnistu lähimainkaan täydellisesti. Silti se, että oppilashuollon tehtäviin kuuluu kouluyhteisön hyvinvoinnin kehittäminen, ei ole vain haavekuva vaan oppilashuoltolakiin kirjattu vaatimus.

Ainoa Haikosen kirjoituksesta löytyvä hyvä peruste valinnanvapaudelle on mielestäni se, että joskus lapsen ja tietyn yksittäisen työntekijän yhteistyö ei suju. Ihmissuhdetyössä henkilökemioilla on aina merkitystä, mistä syystä kannatan julkisten palveluiden sisällä mahdollisuutta vaihtaa perustellusta syystä työntekijää. Kouluterveydenhuollossa ja oppilashuollossa tämä on todellinen haaste: jos halutaan pitää kiinni yhteisöllisestä työstä, on mahdollisuus työntekijän vaihtamiseen hankalaa toteuttaa. Voisikohan ratkaisu löytyä jonkinlaisesta työparimallista, jossa kahden koulun terveydenhoitajat tekisivät tiivistä yhteistyötä ja tarvittaessa voisivat ottaa asiakkaikseen toistensa koulujen oppilaita?

Olemme varmasti Haikosen kanssa samaa mieltä oppilashuoltotyön epätäydellisyydestä. Mielestäni se ei ole syy luopua koulun sisällä tapahtuvasta yhteisöllisestä työstä kokonaan vaan kehittää sitä paremmaksi. Hyvä kehittämisen väline voisi olla esimerkiksi kokonaisille oppilashuoltoryhmille tarjottava työnohjaus ja kehittämiskoulutus, jollaisista on olemassa hyviä kokemuksia mutta joita valitettavan vähän käytetään.