Psykiatrian päiväsairaaloista intensiiviseksi avohoidoksi

Lokakuussa kolme Helsingin neljästä psykiatrisesta päiväsairaalaosastosta lakkaa olemasta, ja niiden tilalla käynnistetään niin sanottua intensiivistä avohoitoa. Asiasta päätettiin sosiaali- ja terveyslautakunnassa 16.8. kahden äänestyksen jälkeen. Itse esitin, että valmistelua olisi vielä jatkettu ja varmistettu, että päiväsairaalapaikkoja riittää jatkossakin kaikille tarvitseville.

Päiväsairaala tarkoittaa hoitoa, jossa osastolla vietetään muutamia tunteja päivittäin keskimäärin kahden kuukauden ajan. Osastolla keskustellaan säännöllisesti omahoitajan kanssa, ruokaillaan ja liikutaan yhdessä, osallistutaan moniin terapeuttisiin ryhmiin ja harjoitellaan tunteiden säätelyn ja vuorovaikutuksen taitoja.

Muutos intensiiviseksi avohoidoksi tarkoittaa, että kiinteiden päiväsairaalajaksojen sijasta tarjolla on jatkossa erilaisia terapia-, toiminta- ja vertaistukiryhmiä, joihin potilaat voivat osallistua oman tarpeensa mukaan – joku pidemmän ja joku lyhemmän aikaa, joku useana päivänä viikossa ja toinen harvemmin. Hoitoa räätälöidään kullekin tarpeensa mukaan.  Omahoitajaa ei enää nimetä osastolta, vaan vastuu hoidon suunnittelusta pysyy koko ajan samalla poliklinikan työntekijällä, joka vastaa potilaan hoidosta muutenkin. Muutosta perustellaan sillä, että päiväsairaalaan verrattuna intensiivistä avohoitoa voitaisiin tarjota suuremmalle joukolle potilaita ja se linkittyisi tiukemmin hoitoon poliklinikalla.

Uudentyyppinen intensiivinen avohoito, jota voidaan joustavasti suunnitella kunkin potilaan tarpeiden mukaan, kuulostaa minusta erinomaiselta ja tarpeelliselta. Huolissani sen sijaan olen siitä, mitä menetetään päiväsairaalatoiminnan vähenemisen myötä. Intensiivinen avohoito ei samalla tavalla mahdollista työskentelyä kuukauden ajan päivittäin samassa ryhmässä, jossa luottamuksen syvenemiseen on paljon aikaa. Myös säännöllinen päivittäinen aikataulu ja ruokailut jäävät pois, vaikka arjen hallintansa kanssa kamppaileville potilaille niiden merkitys voi olla keskeinen.

Useat päiväsairaaloiden potilaat ovat vedonneet lautakunnan jäseniin päiväsairaalaosastojen säilyttämisen puolesta ja kirjoittaneet, että päiväsairaalajakso on ollut parasta heidän koskaan saamaansa hoitoa. Myös monet työntekijät ovat ilmaisseet huolta muutoksesta. On pelätty hoidon muuttuvan pinnallisemmaksi ja kevyemmäksi verrattuna päiväsairaaloissa tarjottavaan terapeuttiseen työskentelyyn sekä kannettu huolta yhteisöllisyyden ja vertaistuen ohenemisesta. On kyseenalaistettu myös, pystyvätkö psykiatrian poliklinikan työntekijät oikeasti vastaamaan omahoitajuudesta läpi intensiivisen hoitojakson, kun heillä voi olla yhtä aikaa lähes sata potilasta vastuullaan.

Omassa vastaesityksessäni lautakunnassa vaadin, että
– arvioitaisiin, kuinka suuri määrä potilaita tarvitsee nykymuotoista päiväsairaalahoitoa, ja turvattaisiin jatkossakin riittävä määrä päiväsairaalapaikkoja.
– selvitettäisiin, tarvitaanko nykyistä enemmän rahaa, jotta intensiivistä avohoitoa pystytään kehittämään päiväsairaalatoiminnan rinnalle.
Esitykseni kaatui äänestyksessä äänin 8 – 5. Esityksen puolesta äänestivät lisäkseni Joonas Leppänen (vas), Jouko Malinen (sdp), Gunvor Brettscneider (rkp) ja Rene Hursti. Kokoomus, vihreät, keskusta ja SDP:n Maija Anttila äänestivät esitystä vastaan.

Muutos päiväsairaaloista intensiiviseksi avohoidoksi ei ole varsinainen säästötoimenpide, vaan kaikki päiväsairaaloiden työntekijät jatkavat työtään psykiatrisessa hoidossa vain hiukan eri tehtävissä. Silti tässäkin päätöksessä näkyy tiukan rahan logiikka: kun lisää rahaa hoidon kehittämiseen ei ole tarjolla, on uusien toimintamallien tieltä lopetettava jotain vanhaa.

Kenties samasta syystä aikamme suosii kevyitä ja nopeita hoitoja, joita voidaan tarjota suurelle määrälle potilaita. Silti mielestäni on huono peruste päiväsairaalahoidon alasajolle, että se sopii vain pienelle ja oireiltaan rajatulle potilasryhmälle. Parhaaseen mahdolliseen hoitoon on oikeus myös niillä, joiden tarve on erityinen.

Vastaesitykseni lautakunnassa olikin ennen kaikkea poliittinen kannanotto sen puolesta, että mielenterveyshoitoa ei pidä kehittää raha vaan potilaan tarpeet edellä. On mietittävä ensin, mikä on millekin potilasryhmälle parasta mahdollista hoitoa, ja sen jälkeen tutkittava keinoja löytää hoitoon riittävät rahat. Kehittämistyötä varten pitäisi olla budjetissa sen verran väljyyttä, että uusia lupaavia hoitomalleja voidaan kokeilla ilman pakkoa lakkauttaa niiden tieltä jotain muuta toimivaa.