Tasaaminen ei ole tuhlaamista

Puolueet kilpailevat leikkauslistoilla, ja poliittisissa puheissa vaaditaan yhteishenkeä kipeiden säästöjen aikaansaamiseksi. Usein kuulee sanottavan, että niukkoina aikoina me emme voi odottaa kaikkia samoja palveluita kuin ennen.

Kun puhutaan siitä, että ”meidän” tulee tyytyä vähempään, ketä oikeastaan tarkoitetaan? Puhe ”meistä” yhteisen niukkuuden jakajina luo kuvan, että me kaikki suomalaiset olemme samassa veneessä tinkimässä elintasostamme ja palveluistamme. Tosiasiassa me emme ole.

Jopa taantuman aikana suuri osa palkansaajista säilyttää työpaikkansa eikä henkilökohtaisesti kärsi taloustilanteesta. Suomessa on suuri keskituloisten joukko, joka tulee toimeen mukavasti, jos nyt ei suoranaisesti rikastu. On pienempi hyvätuloisten joukko ja pienen pieni määrä upporikkaita. Reilu kymmenes suomalaisista on köyhiä, ja paljon useampi kitkuttelee pienehköillä palkka- tai eläketuloilla tai pätkä- ja silpputöiden varassa, vaikkei varsinaisesti täytä köyhyyden määritelmää. Taantuman aikana köyhyys lisääntyy muttei missään vaiheessa ole koskettanut suurinta osaa suomalaisista.

Suurin osa julkisista menoista on sosiaali-, terveys- ja koulutusmenoja, joten leikkaukset kohdistuvat lähes väistämättä niihin. Sosiaalitukien heikentäminen vaikuttaa ennen kaikkea pienituloisiin. Edes palveluiden karsiminen ei tarkoita sitä, että me kaikki jäisimme paitsi jostain nykyisestä mukavuudesta. Jos vaikkapa julkista terveydenhoitoa heikennetään, pystyvät perusterveet keski- ja hyvätuloiset siirtymään yksityisten lääkäriasemien asiakkaiksi. Lopputulos on, että köyhimpien ja sairaimpien kokema kurjuus syvenee, kun taas hyvätuloisten elintaso ei juurikaan muutu.

On hienoa, että aivan viime viikkoina on noussut vahvoja ääniä kyseenalaistamaan leikkausten välttämättömyyttä. Vasemmiston pitkään ajama elvytyspolitiikka on saanut tukea korkean tason talousasiantuntijoilta.

Elvytyksen puolustaminen ei kuitenkaan yksin riitä. Täysin riippumatta siitä, paljonko taloudessa on liikkumavaraa, on pystyttävä pohtimaan, millä tavalla olemassa oleva vauraus jaetaan oikeudenmukaisimmin. Niukkuuspuheen ongelma onkin, että se on lähes täysin hukuttanut alleen keskustelun jakopolitiikasta.

Kun rahaa kerätään veroina valtion kassaan ja jaetaan sosiaalitukina pienituloisille, ei raha siirry minnekään kansantaloutemme ulkopuolelle. Sosiaalituet käytetään yleensä viimeistä euroa myöten ruokaan ja välttämättömyystarvikkeisiin, joten ne lisäävät täysimääräisesti kulutusta ja siten palvelevat myös yrityksiä. Kysymys ei olekaan siitä, että ylläpitäessämme hyvinvointivaltiota me kaikki yhdessä tuhlaisimme rahaa johonkin. Sen sijaan progressiivinen verotus, julkiset palvelut ja sosiaalituet ovat jakopolitiikan työvälineitä, joilla voidaan tasata yksittäisten ihmisten mahdollisuuksia elää arvokasta elämää.

Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana tehtyjen veronalennusten vaikutus on eri arvioiden mukaan joko yhtä suuri tai suurempi kuin tämänhetkinen arvioitu kestävyysvaje. Voidaankin väittää, että kestävyysvaje on ainakin osin seurausta politiikasta, jolla on purettu tulojen ja hyvinvoinnin tasaamisen mekanismeja. Tämä politiikka näkyy myös tuloerojen kasvamisena.

Mielestäni poliittisten arvovalintojen ydin ei ole se, miten arvioimme talouden kestävyyttä tai velanottokykyä vaan miten jaamme vaurautta oikeudenmukaisesti. Sen sijaan, että me poliitikot annamme taloustieteilijöiden määritellä leikkaustavoitteet, tulisi meidän vaatia heiltä ratkaisuehdotuksia siihen, millaisin toimenpitein tulonjakoa voidaan muuttaa tasaisemmaksi.

Olemme tottuneet kysymään, onko meillä enää varaa tarjota kaikille vanhuksille hyvää hoitoa nyt, kun väestö ikääntyy. Entä jos kääntäisimmekin kysymyksen toisin päin: Kun hyvää hoitoa tarvitsee yhä useampi vanhus, onko meillä enää varaa verottaa suuria pääomatuloja matalasti ja antaa verotulojen valua veroparatiiseihin?