Avustuksilla pitää tukea aitoa kansalaistoimintaa

Helsingin kaupunginhallitus päätti tänään esityksestäni lisätä yhdeksi kaupungin avustusten myöntämisperusteeksi asukkaiden osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistamisen.

Käsiteltävänä olivat kaupungin avustusten yleisohjeet, jotka määräävät, millaisin periaattein kaupunki voi myöntää avustuksia esimerkiksi yhdistyksille. Päätöksessä linjattiin, että avustettavan toiminnan tulee tukea ja täydentää avustuksia myöntävän toimialan toimintaa ja tavoitteiden toteutumista. Avustusta myönnettäessä merkitystä annetaan ”avustettavan toiminnan suunnitelmallisuuteen, laajuuteen ja tuloksiin, palvelujen laatuun sekä yhteisön asiantuntemukseen, hakijan omaan rahoitusosuuteen sekä kaupungin edellisinä vuosina myöntämien avustusten käyttötarkoituksen toteutumiseen” – ja esitykseni johdosta siis myös ”asukkaiden osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistamiseen”.

Suomen järjestökentässä on viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunut suuria muutoksia. Järjestöjen rooli yhä ammattimaisempina palveluiden tuottajina on vahvistunut. Kolmas sektori onkin synnyttänyt meille paljon varsin laadukkaita palveluita esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla. Silti en näe yksistään hyvänä sellaista suuntaa, jossa järjestöjä ohjaa tiukka tulosvastuu ja niiden toimintaa arvioidaan samoin kriteerein kuin vaikkapa kunnan omaa palvelutuotantoa.

Kautta historian järjestöillä on ollut äärimmäisen tärkeä tehtävä kansalaisten äänitorvena ja vaikuttamisen kanavana. Yhdistysten kautta ihmiset ovat voineet muuttaa pienen palan maailmaa paremmaksi, ei vain äänestämällä tai vaikuttamalla päättäjiin vaan tekemällä itse. Kansalaistoiminnan ydintä mielestäni onkin se, että joukko ihmisiä kokoontuu yhdessä suunnittelemaan ja toteuttamaan jotain, mikä on heille itselleen tärkeää. Paitsi että yhdistykset voivat synnyttää monenlaista toimintaa, on niiden tehtävä samalla aina demokratian vahvistaminen.

Kun järjestöjen toiminta ammattimaistuu, siirtyy vastuuta toiminnan suunnittelusta usein palkattujen ammattilaisten käsiin, kauemmas jäsenistä. Silloin kadotetaan jotain sellaista, mikä on kansalaistoiminnalle hyvin tärkeää: tavallisten ihmisten tahto ja toiveet toiminnan lähtökohtana.

Helpoimmin perinteinen kansalaistoiminta voi toteutua pienehköissä yhdistyksissä paikallisella tasolla. Siksi juuri kaupungilla voisi olla keskeinen rooli sen tukemisessa. Ei olekaan ongelmatonta, että Helsingin avustuskriteerit ohjaavat rahan jakamista juuri toisenlaiseen suuntaan: kohti laajaa, suunnitelmallista ja asiantuntevaa palveluntuotantoa, jollaiseen parhaat edellytykset on todennäköisesti ammattilaisten varassa toimivilla yhdistyksillä.

Olisin mielelläni esittänyt radikaalimpaakin muutosta avustuskriteereihin siten, että kaikilta avustettavilta järjestöiltä ei edellytettäisi kaupungin omien palveluiden täydentämistä tai tukemista vaan yhteisöllisyyden ja osallisuuden vahvistaminen voisi yksinään olla riittävä peruste myöntää avustuksia. Ennakkokeskusteluissa kävi kuitenkin ilmi, että tällaiselle esitykselle ei olisi löytynyt kaupunginhallituksesta riittävästi kannatusta.

Siksi olin erittäin iloinen, että onnistuin neuvottelemaan läpi esityksen, jossa asukkaiden osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistaminen nostettiin yhdeksi myöntämiskriteeriksi muiden rinnalle. Toivon, että keskustelu kansalaistoiminnan merkityksestä Helsingissä jatkuu. Tämä päätös on joka tapauksessa tärkeä askel sitä kohti, että kansalaisvaikuttamisen näkökulma voidaan ottaa vahvemmin huomioon.