Oikeus taideopetukseen kaikille!

(Puhe Musiikkioppilaitosyhdistyksen kevätseminaarissa 29.3.2019.)

Ensimmäisen oman kosketukseni taiteen perusopetukseen sain 80-luvun alussa, kun olin nelivuotias ja aloitin viulunsoiton opinnot Oulun konservatorion musiikkikoulussa. Minulla on hämärä muistikuva siitä, miten konservatorion avajaisissa katsoin isompia lapsia soittamassa viulua ja ajattelin: ”Opin kyllä varmasti liikuttamaan jousta oikeassa rytmissä, mutta sitä minä en opi, miten viulusta saadaan oikeita säveliä.”

Olin väärässä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin soitin Mozartin viulukonserttoa ja sävelet olivat kohdillaan. Väliin mahtui satoja soittotunteja, kymmeniä kappaleita joista toiset ärsyttivät ja toisista tuli rakkaita, asteikkoja, sormiharjoituksia, onnistumisia ja epäonnistumisia, soittoläksyjen välttelyä ja niistä riitelyä vanhempien kanssa, mutta myös paljon soittokavereita ja hauskoja hetkiä musiikkileireiltä.

Musiikin opiskelu on leimannut minun lapsuuttani ja nuoruuttani hyvin vahvasti. Uskon, että se on hyvin merkityksellinen asia myös monen muun sellaisen lapsen elämässä, jotka ovat musiikin perusopetuksen piirissä.

Poliitikkona minulla on huoli siitä, että pääsy musiikin perusopetukseen ei ole ihan tasa-arvoista. Varsinkin aikaisemmin Itä-Helsingissä tuetun musiikkikasvatuksen piirissä on ollut huomattavasti pienempi osa lapsista kuin muissa kaupunginosissa. Tässä haasteena on ollut tilojen järjestyminen opetukselle itäisissä kaupunginosissa. Eriarvoisuutta tuottavat myös lukukausimaksut ja soitinten hankintakulut, jotka voivat estää soittoharrastuksen taloudellisesta syystä.

Harrastuksia kaikille lapsille

Poliittisessa keskustelussa meillä on paljon esillä ajatus, että lasten harrastukset ovat tärkeitä. Tämä näkemys on laajasti jaettu yli puoluerajojen. Harrastaminen estää syrjäytymistä ja tukee hyvinvointia. Se estää lapsia jumittumasta kotiin ja kännykkäpelien ääreen, ja harrastuksissa lapset saavat kavereita. Esimerkiksi Helsingissä lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemisen hankkeen yksi toimenpide on huolehtia, että jokaisella tietyn ikäisellä lapsella on ainakin yksi harrastus.

Tästä seuraa ajatus, että meidän pitää madaltaa kynnystä harrastaa. Eri puolilla kaupunkia pitää olla sellaista lasten ryhmätoimintaa, johon pääsee mukaan helposti, ja harrastuksia pitää tuoda koulupäivän yhteyteen.

Toisaalta tiedetään, että taiteella ja kulttuurilla on ihan erityinen merkitys. Taide vahvistaa hyvinvointia, tukee mielenterveyttä, auttaa käsittelemään tunteita ja sitä kautta tukee eettistä ja moraalista kasvua. Siksi on tärkeää, että pystymme tarjoamaan kokemuksia taiteesta kaikille lapsille.

Taiteen perusopetus tavoitteellisena opiskeluna

Taiteen perusopetuksella on harrastuskentässä kuitenkin erityinen asema. Aluksi kerroin kokemuksiani myös soittoläksyjen välttelystä, koska se kuvaa, minkä luonteista toimintaa taiteen perusopetus on. Se on tavoitteellista opiskelua, joka on usein kivaa ja antoisaa mutta joka myös vaatii arkista puurtamista ja kovaa työtä.

Taidealoilla peruskoulu ei anna sellaista pohjaa, jonka varassa voisi tulla ammattilaiseksi. Tässä taideaineet ovat eri asemassa kuin lukuaineet. Matematiikassa, englannissa tai historiassa koulu lähtökohtaisesti antaa riittävät tiedot, että oppilas voi jatkaa lukioon, pyrkiä edelleen yliopistoon ja valmistua vaikkapa englannin opettajaksi. Sen sijaan jos haluaa muusikoksi, tarvitaan pitkät opinnot koulun rinnalla ennen, kuin voi hakeutua ammattiopintoihin.

Tästä näkökulmasta taiteen perusopetus täydentää peruskoulun opetusta. Ajattelenkin, että soitonopiskelu oppilaitoksessa sijoittuu luonteeltaan johonkin vapaa-ajan toiminnan ja kouluopiskelun väliin. Se on vapaasti valittua mutta tavoitteellista ja pitkäjänteistä ja siinä noudatetaan opetussuunnitelmaa.

Yhdenvertainen oikeus taiteen perusopetukseen

Kun olen politiikassa vaatinut yhdenvertaista pääsyä taiteen perusopetukseen, minulle on joskus vastattu, ettei kaikkien lasten ole tarkoituskaan olla taiteen perusopetuksen piirissä. Se on tarkoitettu niille, jotka oikeasti haluavat harrastaa tavoitteellisesti ja pystyvät sitoutumaan opiskeluun. Tästä olen samaa mieltä.

Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että yhdenvertainen osallistuminen taiteen perusopetukseen on tärkeä asia ja tasa-arvokysymys. Lahjakkaita ja musiikista kiinnostuneita lapsia on yhtä lailla köyhissä kuin rikkaissa perheissä ja yhtä lailla lähiöissä kuin kantakaupungissa. Näillä lapsilla pitää olla yhdenvertainen oikeus kehittää taitojaan.

Suomessa ajattelemme, että koulutuksellinen tasa-arvo toteutuu, jos tausta ei määrää sitä, mitä ihmisestä voi tulla ja mihin hän voi kouluttautua. Sama pätee taideammatteihin ja taideopetuksen saamiseen.

Siksi yhdenvertainen pääsy taiteen perusopetukseen on tärkeä poliittinen kysymys. Taideopetusta pitää olla saatavilla eri puolilla kaupunkia ja lukukausimaksujen pitää olla mahdollisimman alhaisia.

Juuri tästä yhdenvertaisuusnäkökulmasta taiteen perusopetus on yleensä ollut esillä silloin, kun sitä on käsitelty valtuustossa, ja näihin kysymyksiin olen itse oman valtuustoryhmäni kanssa pyrkinyt vaikuttamaan. Olemme vaatineet esimerkiksi, että alueellista yhdenvertaisuutta musiikinopetukseen osallistumisessa parannetaan. Olemme myös saaneet läpi vaatimuksen, että taiteen perusopetuksen yksityisopetuksesta koulujen tiloissa ei peritä tilavuokraa.

Resurssien haaste

Edellä puhutun pohjalta lasten kulttuuriharrastuksia on kehitettävä kahdesta eri suunnasta käsin. Ensinnäkin meidän pitää huolehtia, että aivan kaikki lapset pääsevät osallisiksi taiteesta ja kulttuurista. Siksi eri kaupunginosiin pitää tuoda toimintaa, johon on helppo tulla mukaan ja jossa pääse kokeilemaan ja tekemään taidetta. Toiseksi on huolehdittava, että niillä lapsilla, jotka haluavat opiskella taiteita tavoitteellisesti, on mahdollisuus siihen taiteen perusopetuksessa.

Musiikkikasvatuksen ammattilaiset ovat tehneet hyvää työtä siinä, miten on kehitetty erilaisia menetelmiä, joilla lapset saadaan innostumaan musiikista. Suunnitelmallinen opetus vaatii kuitenkin myös resursseja, ja haasteena onkin taiteen perusopetuksen avustusten turvaaminen. Jotta opetus voi olla tavoitteellista ja jotta se voidaan pitää mahdollisimman edullisena perheille, pitää myös rahoituksen olla suunnitelmallista ja pitkäjänteistä. Projektiluonteinen rahoitus riitä.

Poliittisessa päätöksenteossa resurssit ovat aina iso kysymys, niin tässäkin. Haaste on, miten voimme tarjota kaikille mahdollisuuden päästä helposti harrastusten ja taidekokemusten piiriin ja samaan aikaan varmistaa osalle lapsista mahdollisuuden opiskella tavoitteellisesti esimerkiksi soittamista. Itse toivon, että kumpikin näistä nähdään tärkeinä eikä näiden välillä synny vastakkainasettelua.

Musiikillisen kulttuuriperinnön vaalimista

Monet minun lapsuuden soittokavereistani soittavat nyt ammattiorkestereissa tai teattereissa tai opettavat musiikkia. Minusta itsestäni ei lopulta tullut musiikin ammattilaista vaan päädyin toisenlaiseen ammattiin.

Uskon kuitenkin, että pitkä soittoharrastus on jättänyt minuun jäljet. Olen hyvin erilainen musiikin kuuntelija, kuin jos en olisi opiskellut viulunsoittoa. Pystyn sekä nauttimaan konserteista eläytyen ja heittäytyen että analysoimaan ja arvioimaan niitä. Soitonopiskelu on luultavasti vaikuttanut myös siihen, miten kuuntelen ja ymmärrän kaikkea sitä musiikkia, jota on ympärillämme elokuvissa, mainoksissa, kaupoissa, ravintoloissa ja muualla.

Onkin tärkeää muistaa, että taiteen perusopetuksessa ei kouluteta vain ammattimuusikkoja vaan ihmisiä, jotka ymmärtävät meidän musiikkikulttuuriamme syvällisesti. Siksi kyse ei ole vain lasten ja nuorten harrastustoiminnan tukemisesta vaan myös sellaisten ihmisten kasvattamisesta, jotka pystyvät säilyttämään, vahvistamaan ja uusintamaan meidän kaikkien yhteistä kulttuuriperintöämme.  

Kiitos teille musiikkioppilaitosten opettajille siitä, että teette tätä tärkeää työtä!