Pitkä tie kohti seksuaalista itsemääräämisoikeutta

Synnyin Suomessa, jossa aviopuolison raiskaaminen ei ollut rikos. Täysi-ikäiseksi tulin Suomessa, jossa se oli.

8.3.1994, kansainvälisenä naistenpäivänä eduskunnan lakivaliokunta hyväksyi rikoslain muutoksen, jolla raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin.
Naistenpäivän kunniaksi luin tänään tuolloista eduskuntakeskustelua. Se tuntui yllättävän tutulta. Huolet perättömistä ilmiannoista, rikoksen todistamisen vaikeudesta ja siitä, uskaltaako kukaan enää ehdottaa vaimolleen yöllistä kanssakäymistä, nousivat esille tuolloin ja nousevat esille yhä edelleen, kun keskustellaan raiskauksen määritelmän muuttamisesta suostumusperusteiseksi.

Kansanedustaja Outi Ojala kiitteli vuoden 1994 keskustelussalakimuutosta mutta ilmaisi pettymyksensä siihen, että kahden samaa sukupuolta olevan henkilön väkisinmakaamista ei edelleenkään ollut kriminalisoitu. Tunsin ylpeyttä lukiessani Ojalan sanat: “[L]akiehdotus vie Suomea – – kansainväliseen suuntaan, joskin jälleen kerran tavattoman myöhään suomalaisten naisten kannalta. Mutta – – ne ovat kuitenkin pieniä askelia tasa-arvon tiellä.”

Minulle on tärkeää, että suomalainen yhteiskunta tunnustaa kaikilla tasoilla oikeuteni seksuaaliseen itsemääräämiseen. Haluan voida mennä naimisiin ilman, että kukaan ajattelee minun olevan mieheni omaisuutta.

Haluan iloita kehostani pelkäämättä väkivaltaa.
Välillä tuntuu, että tie tähän on kohtuuttoman hidas ja pitkä. Naisiin kohdistuva väkivalta on edelleen yleistä, ja edistysaskeleet sen kitkemiseksi ovat yleensä olleet hitaita ja vaatineet pitkän työn.

Silti jokaisesta askeleesta pitää iloita. Tänä naistenpäivänä iloitsen vilpittömästi siitä, että raiskauksen määrittelminen suostumuksen puutteen perusteella on kirjattu hallitusohjelmaan ja valmistelilla on seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus, jonka lähtökohtia ovat koskemattomuus ja seksuaalinen itsemääräämisoikeus.