Onko mustassa laatikossa demokratiaa?

Pääsin viime viikolla kurkistamaan kuntapoliittisen vallan syvään ytimeen, kun toimin valtuustoryhmäni neuvottelijana budjettiraamineuvotteluissa. Budjettiraami tarkoittaa ohjeita, jotka kaupunginhallitus antaa lautakunnille budjetin valmistelua varten. Raamin yhteydessä päätetään, paljonko rahaa esimerkiksi opetukseen, päivähoitoon ja sosiaali- ja terveyspalveluihin saa korkeintaan käyttää.

Tapana on, että budjettiraamia koskevia erimielisyyksiä ei ratkaista äänestämällä, vaan niistä sovitaan suljettujen ovien takana. Neuvottelijana minun tehtäväni oli istua kolmeen otteeseen muutaman tunnin sessio kaupungintalon kabinetissa yhdessä muiden puolueiden neuvottelijoiden kanssa ja hakea kompromissia ristiriitaisten tavoitteiden välillä. Meiltä neuvottelijoilta edellytettiin tiukkaa vaitioloa kaikesta, mitä neuvotteluhuoneessa tehtiin ja sanottiin. Julkisuuteen tuotiin vain neuvottelujen lopputulos, joka on kirjattu vastaesityksenä kaupunginhallituksen päätöstiedotteeseen (kohta 6 otsikon Kaupunginhallituksen asiat / Kaupunginjohtaja alla).

Olen kuullut kokeneiden kuntapoliitikkojen ihaillen kuvailevan sitä, miten politiikassa hyvinkin eri tavoin ajattelevien ihmisten kesken voidaan saada aikaan hyvää yhteistyötä. Ymmärrän ihailun: jotain arvokasta on siinä, että kipeiden erimielisyyksien keskellä pystytään istumaan tuntikausia kasvokkain, ratkomaan ristiriitoja asiallisesti keskustellen ja välillä laskemaan yhdessä leikkiäkin.

Ongelma on, että tämän yhteistyön ulkopuolelle jäävät ne puoli miljoonaa helsinkiläistä, joita valtuustossa olemme edustamassa. Kuitenkin juuri kaupunkilaisten erilaisista tarpeista, toiveista ja tavoitteista kumpuavat poliittiset ristiriidat myös neuvottelupöydän ääressä. Juuri heidän arkielämäänsä budjettiraamipäätökset vaikuttavat, ja he kokevat niin ilon hyvistä päätöksistä kuin pettymyksen ja tuskan, kun kaupunki ei pysty vastaamaan heidän tarpeisiinsa.

Salaisiin neuvotteluihin perustuva poliittinen kulttuuri edellyttää äänestäjiltä sokeaa luottamusta edustajiinsa. Kansalaiset voivat valita päätöksentekijät, mutta varsinainen päätöksenteko on kuin musta laatikko, jonka sisälle äänestäjät eivät näe ja josta tulee ulos vain päätös. Se, toimivatko edustajat laatikon sisällä äänestäjien tahdon mukaisesti, jää uskon ja luottamuksen varaan.

Minun demokratiakäsitykseeni tällainen malli sopii huonosti. Mielestäni hyvin toimivassa demokratiassa äänestäjät käyttävät valtaa myös vaalien välillä: he valvovat edustajiensa työtä ja viestittävät näille toiveitaan. Luottamus ei perustu mielikuviin tai oletuksiin vaan jatkuvaan edustajien toiminnan arviointiin. Ristiriidat kohdataan ja niistä neuvotellaan julkisesti. Neuvottelukabinetteja tarvitaan kyllä tällaisessakin päätöksenteossa, mutta neuvottelujen kulusta ja niissä tehdyistä poliittisista kaupoista raportoidaan äänestäjille avoimesti.

Teenkö sitten väärin, kun suostun salaisiin neuvotteluihin ja kabinettipolitiikkaan? Olisiko enemmän oikein rikkoa vaitiolosopimus tai kieltäytyä neuvottelijana toimimisesta kokonaan?

Näitä kysymyksiä pohdin taas kerran, kun istuin kaupungintalon kokoushuoneissa ja kun lähettelin valtuustoryhmälleni tiukan luottamuksellisia viestejä neuvottelujen kulusta. Osallistumalla kabinettipolitiikkaan vahvistan salailevaa toimintakulttuuria, mutta siitä kieltäytyminen veisi vasemmistoliiton ryhmältä vähäisiäkin mahdollisuuksia vaikuttaa politiikan sisältöön.

Oma valintani on kompromissi poliittiseen toimintakulttuuriin sopeutumisen ja sen haastamisen välillä. Päätöksenteon tapoja ei voi muuttaa hetkessä. Niinpä olen valmis astumaan suljettuihin neuvotteluhuoneisiin, jos voin puolustaa siellä esimerkiksi hyviä ja yhdenvertaisia palveluita. Haluan kuitenkin samalla venyttää avoimuuden rajoja mahdollisimman pitkälle ja olla herkkä huomaamaan niitä kohtia, joissa päätöksenteon läpinäkyvyyttä voisi edistää pienin askelin.

Yksi pieni askel on, että vasemmistoliitto on kaksissa viime neuvotteluissa julkistanut omat neuvottelutavoitteensa. Tätä käytäntöä olen valtuustoryhmän sisällä puolustanut voimakkaasti. Toivottavasti voimme esimerkillämme vaikuttaa siihen, että vielä jonain päivänä kaikki poliittiset ryhmät tekevät saman.