Irti nuorten syrjäyttämisestä

Kaupunginhallitus päätti eilen lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemisen strategiahankkeesta eli Mukana-ohjelmasta.

Ohjelma on vastaus valtuustostrategian tavoitteeseen lievittää nuorten syrjäytymiskierrettä ja pitää jokainen nuori mukana. Mukana-ohjelmassa on neljä isoa tavoitetta:
1. Jokaisella lapsella on sosiaalisia suhteita ja tunne kuulumisesta.
2. Jokaisella lapsella ja nuorella on vähintään yksi turvallinen aikuinen.
3. Jokaiselle nuorelle turvataan peruskoulun jälkeinen koulutus.
4. Lapsuuden köyhyys ei määrää liiaksi tulevaisuutta ja mahdollisuuksia.
Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on määritetty yhteensä 32 toimenpidettä, joita kaupungin eri toimialat toteuttavat valtuustokauden ajan.

On äärimmäisen hienoa, että tällainen ohjelma on tehty. Nuorten syrjäytymisestä puhutaan paljon, mutta harvoin pysähdytään miettimään laajasti ratkaisuja. Olen ylpeä siitä, että Helsingissä nähdään nyt nuorten hyvinvointi ja osallisuus valtuustokauden kärkihankkeen arvoisena.

Mukana-ohjelmassa on paljon lupaavia toimenpiteitä kuten harrastusten tarjoaminen kolmasluokkalaisille, nuorten näkemysten kuuleminen kaupunkisuunnittelussa, mielenterveyspalveluiden kehittäminen ja oppimisen tuen vahvistaminen toisella asteella. Onnistuessaan ne voivat tuottaa paljon hyvinvointia ja kenties estää ainakin yksittäisiä nuoria putoamasta kelkasta.

Toisaalta moni asia ohjelmassa mietityttää. Ensimmäinen kritiikin paikka löytyy otsikosta: sana ”syrjäytyminen” ohjaa ajattelemaan vaikkapa työelämän ulkopuolelle jäämistä syrjäytyvän henkilön ongelmana. Mikäli puhuttaisiin sen sijaan ”syrjäyttämisestä”, kiinnittyisi huomio niihin yhteiskunnan rakenteisiin, jotka ajavat ihmisiä marginaaliin.

Mukana-ohjelmassa onkin paljon elementtejä, joissa vaara syrjäytyä yksittäisten nuorten tai perheiden ominaisuutena. Esimerkiksi pyritään tunnistamaan data-analyysin perusteella perheitä, jotka tarvitsevat kohdennettuja ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä lastensuojeluasiakkuuksien periytymisen kierteen katkaisemiseksi. Mutta kuinka hyvin yksittäisiin perheisiin kohdistuvilla toimenpiteillä todella pystytään vaikuttamaan huono-osaisuuteen, ellei samalla tarkastella sen taustalla olevia rakenteita kuten tuloeroja tai yhteiskuntaluokkia?

Kohdennettujen toimenpiteiden yksi riski on leimaavuus. Ohjelmaa toteutettaessa onkin tärkeää varmistaa, että tavat, joilla tukea tarvitsevat perheet tunnistetaan ja heitä autetaan, eivät aiheuta leimaantumista.

Hyvinvointivaltion yksi perusajatus on universaalisuus eli se, että kaikki ihmiset käyttävät yhteisiä palveluita. Olenkin iloinen, että erityisryhmille tarkoitettujen toimien ohella ohjelmassa on paljon kaikkiin lapsiin tai nuoriin kohdistuvia toimenpiteitä. Tätä vahvistettiin vielä kaupunginhallituskäsittelyssä, kun vasemmistoliiton ehdotuksesta päätettiin selvittää niin sanottua Islannin mallia, jossa harrastukset organisoidaan koulupäivän jatkeeksi.

Toiseksi huomiota kiinnittää se, että ohjelmassa on toimenpiteitä, joita on jo pitkään pyritty toteuttamaan. Esimerkiksi koulujen inklusiivisten toimintamallien ja koulupoissaoloihin puuttumisen kehittämiseksi on tehty kasvatuksen ja koulutuksen toimialalla paljon töitä, järjestetty henkilöstön koulutusta ja rakennettu toimintamalleja. Mitä uutta juuri tämä ohjelma tuottaa? Ei riitä, että kirjataan suunnitelmaan asioita, joiden ratkaisemiseksi on jo vuosia ponnisteltu.

Monissa toimenpiteissä kysymys on siitä, että kaupungin työntekijöiden pitäisi tehdä jotain uudella tavalla. Tällöin ei voida kuitenkaan väistää kysymystä rahasta. Monet hyviksi tiedetyt asiat jäävät tälläkin hetkellä tekemättä, koska työaika ei riitä. Uudenlaisten toimintatapojen kehittäminen vaatii aina aikaa oman työn tutkimiseen, keskusteluun, ideointiin ja kouluttautumiseen. Ohjelman vaikutuksia kaupungin budjettiin ei kuitenkaan ole arvioitu. Onkin tärkeää, että tarkemmassa suunnittelussa ohjelman toteuttamista varten varataan riittävästi työaikaa ja tämä otetaan huomioon budjetin valmistelussa.

Monimutkaisiin sosiaalisiin ongelmiin ei koskaan ole yksinkertaisia ratkaisuja, ja juuri sellainen ongelma syrjäyttäminen mitä suurimmassa määrin on. Sen ratkaisemiseksi on toimittava, vaikka emme olisikaan varmoja onnistumisesta.

Kannatankin lämpimästi sitä, että Mukana-ohjelmaa lähdetään viemään käytäntöön. Matkan varrella on kuitenkin kyettävä tarkastelemaan ohjelmaa kriittisesti. Toisaalta onnistuneet toimintamallit pitää saada laajasti käyttöön, toisaalta tehdä tarvittaessa korjausliikkeitä.

Tärkeintä on ohjelmaa toteutettaessa pitää kirkkaana mielessä, että syrjäyttämisongelma ei koske vain syrjäytymisvaarassa olevia lapsia tai perheitä. Yhteiskunta on yhteinen, ja siksi myös yhteiskunnan eriarvoisuus on meidän kaikkien yhteinen ongelma.